Olen asunut tässä kaupungissa kaksi kuukautta. Alan viimeinkin saavuttaa sen olotilan, joka on ollut vallitsevana elämässäni viimeiset kuusi vuotta. Turtuus, alistuneisuus, tunteettomuus. En enää ajattele itseni tappamista jokaisena valveilla viettämänäni hetkenä, en enää ajattele elämäni merkityksettömyyttä vuorokauden jokaisena tuntina. Olen palautunut alkutilaan. Tiedostan, mutta siirrän alitajunnan takamaille.

Ensimmäinen kuukausi oli pahin. Kaksi ensimmäistä viikkoa itkin ja vaelsin vain paikasta toiseen. En voinut pysyä paikallani, sillä silloin ajatukset veivät kaiken tilan tajunnastani. Kävelin ympäri asuntoani, istuin lattilla ja itkin, koska missään ei ollut mitään järkeä. En voinut syödä, sillä ruoan ajatteleminenkin oksetti. Koitin pakottaa leipää alas kurkustani, mutta se ei vain suostunut yhteistyöhön. Nukuin, mutten nähnyt unia. Heräsin aivan liian aikaisin, vaikkei ollut mitään paikkaa minne mennä.

Ensimmäisen kuukauden kaksi viimeistä viikkoa makasin paikoillani, ja mietin ja ajattelin. Minä vihaan ajattelemista. Ajattelemisesta seuraa vain väistämätöntä pahaa oloa, epätoivoa, pohjatonta, nimetöntä surua. Muutoksen aiheuttama shokki alkoi väistyä, mutta mikään ei tuntunut kodilta, juuret olivat kadonneet. Juuret ovat kadonneet. Mutta nyt olen alistunut rutiiniini. En saa aikaiseksi mitään, kaikki on rästissä eikä mikään kiinnosta, mutta nyt edes tämä olo on jotain mitä ymmärrän. Tällaiselta minusta on tuntunut viimeiset vuodet, tällaiselta tulee tuntumaan tulevaisuudessakin.

Tahtoisin vain nukkua pois. Elämälläni ei ole tarkoitusta. Ainoa syy, miksi en itse päiviäni päätä, on se, että se olisi helvetin epäreilua perhettäni kohtaan. Jos vain nukkuisin pois, ei minun tarvitsisi ottaa omalletunnolleni kenenkään muun surua ja itsesyytöksiä. Ja on ehkä typerää ajatella omantunnontuskia tässä yhteydessä, sillä eihän kuollut mitään tunne, mutta vaikuttimena onkin kai se kuoleman hetki. Tahdon kuolla rauhassa, en surullisena.

Varmasti on vain hyvä asia, että ajattelen ensin perhettäni kuin itseäni tässä suhteessa. Varmasti se tarkoittaa sitä, etten ole vielä liian epätoivoinen. En vaan oikein jaksa ymmärtää mikä tämän kaiken pointti on. Miksi minun elämäni täytyy olla tällaista vuodesta toiseen? Onko vika kenties geeneissä, kun en vain tunnu olevan kykeneväinen onnellisuuteen?